Kasariheviä, taas kerran

Joku on kasarihevidiggailuni yhteydessä ihmetellyt miksi kuuntelen tietoisesti huonoa musiikkia. Mitä tuohon nyt sanoisi. Musiikki on viihdettä eikä viihteen tarvitse aina olla yleviä ajatuksia herättävää suurta taidetta ollakseen hyvää. On minulla ollut esim. kausia, jolloin olen tuntenut olevani pahanteossa kuunnellessani jotain muuta kuin mustaa musiikkia tai jopa tylsistynyt popmusiikkiin ja keskittynyt taidemusiikkiin. Mutta ne ovat kausia, ohimeneviä. Kasarihevi on trippi nuoruuteen, sen pariin on hetkittäin kiva palata ja se on parhaimmillaan hienoa kuunneltavaa, jopa ilman nostalgian painolastia.
 
Poikkeuksiakin on. Helter Skelter -nimisen bändin Welcome to the world of Helter Skelter -lp:tä (1988) kuunnellessani ihmettelin itsekin miksi tuhlaan aikaani tämmöiseen. Levyn kannet menevät jopa omassa genressään jossain kaukana hyvän maun tuolla puolella ja se on jo melkoinen saavutus. Musiikista on vaikeuksia löytää yhtymäkohtia perinteiseen jytään, niin ihmeellistä kilinää ja kolinaa ynnä pikkuoravasoundista laulamista se välillä on. B-puolella on yksi hoilotus, josta melkein löysin jotain hyvää sanottavaa, mutta senkin vain siksi koska olen niin sietämättömän positiivinen naminami-ihminen. Tämä levy ei edes naurata. Helter Skelter on tukkahevin Sigue Sigue Sputnik. Vähän tosin pelottaa ettei se itse tajunnut sitä.
 
Oli helpotus äskeisen jälkeen panna soimaan jo aikaa sitten hankkimani Victoryn Hungry hearts (1987). Vähän liian makeilevan jenkkihenkisen kansikuvan takia levy jäi taannoin hyllyyn pölyyntymään ja kaivoin sen esille vasta nyt. Victory on saksalainen poppoo ja se on hevihommissa laadun tae… Hungry hearts on kuitenkin selkeästi amerikanmarkkinoille suunnattu. Musiikki on kuin saman aikakauden Bon Jovia pari astetta hevimpänä. Bon Jovi -fiilis johtuu paljon laulajasta. Hungry hearts on miehekästä mättämistä etenkin Helter Skelterin neiteilyyn verrattuna. Ja muutenkin. Mainio esimerkki siitä, että ollakseen radioystävällinen ei tarvitse täysin haudata jytäjuuriaan.
 
Hieman huvittavasti nimetyn Jack Starr’s Burning Starr -orkesterin No turning back -lp (1986) on mallikelpoista modernia (lue = 70-luvun jälkeistä) hevimetallia. Lauletaan korkealta kovaa, riffaillaan aggressiivisesti, soolot tilutetaan ja meno on vauhdikasta. Kaikki tarvittavat palikat kohdallaan. Luulisi tämän uppoavan etenkin NWOBHM -diggareille, vaikka taitaa jenkkibändi ollakin. Jotenkin tästä tulee mieleen norjalainen TNT, johtunee laulusolistista. Hyllystäni löytyy myös Jack Starrin sooloalbumi Out of the darkness ja se on muistaakseni ihan No turning backin veroinen, ellei jopa parempi. Pitää kaivaa kuunteluun, muisti tekee tässä iässä helposti tepposia.
 
 

 

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s