Kasarihevin marginaalissa

Taas iski pakottava tarve aikamatkailla pelottavalle 80-luvulle, jolloin olkatoppaukset peittivät maiseman, tyttöjen löysät villapaidat koulutuntien kiinnostavimmat näkymät ja hevimiehet naamansa mascaralla.
 
Ravagen Wrecking ball (1986) lähtee käyntiin raskastakin raskaammalla riffillä joka jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu. Kunnon junnausta alkuun, tällä karsitaan heviestetiikkaa ymmärtämättömät kuulijat kyydistä. Vauhtiin päästyään Wrecking ball osoittautuu perinteiseksi jytäksi. Ei radioystävällistä hittihakuisuutta eikä nättipoikamusaa, vaan isojen ja rumien headbangereiden kamaa. Ravage on kuin Purplen ja Priestin hieman heikkolahjaisempi äpäräpoika. Vaikka Amerikan mantereelta tuleekin. Wrecking ballin kohdalla ei kannata keskittyä niinkään keskikertaisiin biiseihin, vaan musiikin voimaan ja tunnelmaan. Kansi kertoo mistä on kyse.
 
Kick Axe tulee Kanadasta ja Rock the world (1987) on myös useimpiin aikansa tukkahevibändeihin verrattuna perinteistä ja melko rankkaa jytää. Biisien ja laulajan äänen takia ajatukset karkasivat Gary Mooren suuntaan. Ravageen verrattuna biisit ovat melodisempia, mutta levyn ankara soundi pitää homman tarpeeksi jytänä. 
 
Saksalainen Bonfire polkaisee Don’t touch the lightin (1986) käyntiin hämärällä progealoituksella, joka enteilee jonkinlaista älykköheviä. Älkää naurako siellä, hei! Onneksi tämä on vain alkusäikäyttely ja homma lähtee etenemään scropionsmaisesti, vaikka biisimateriaali ei heidän tasolle pääsekään. Laulaja kuulostaa Klaus Meinelta, jopa hänen nimensä on Claus. Tukkaa näyttää takakannen perusteella olevan enemmän kuin esikuvallaan. Vaikka joissain biiseissä kummittelee aikansa pahin vitsaus, eli sähkörumpu, on Don’t touch the lightin meininki riittävän vanhanaikaista ollakseen vakuuttavaa.  

Kun näin divarissa Vic Vergatin albumin Down to the bone (1981) oli se pakko ostaa. Kansikuva on sen verran hölmö, että ajattelin saavani levystä hyvät naurut. Jollain kieroutuneella tavalla tunsin pettymystä, kun se osoittautui erinoimaiseksi riffirokiksi. George Thorogood kohtaa Mötley Crüen, tai jotain. Vic Vergat? Ihan never heard -osastoa meiksille. Googlettelu kertoi tämän iltalialais-sveitsiläisen kitaristin soitelleen hetken mm. Paganinissa. Down to the bonella Vergat näyttää jo 80-luvun alussa sen maanläheisemmän polun, johon henkiinjääneet tukkahevibändit 80-90-lukujen taitteessa pahimman meikkipelleilyn jälkeen askeleensa suuntasivat. Levyn on tuottanut Dieter Dierks. Bonfiren Don’t touch the light on äänitetty Dierksin studiolla. Ei siis turha mies ollenkaan tämä lähinnä Scorpionsin ja Acceptin tuottajana tutuksi tullut germaani.

Näiden neljän levyn yhdistävä tekijä on vanhakantaisuus. Meikit ja hiuslakat ovat sivuseikka, pääosassa on jytä. Alan kakkosdivariin bändit ovat jääneet varmaan biisimateriaalinsa takia. I wanna be somebodyt, We’re not gonna take itit, Final countdownit ja Run to the hillsit puuttuvat. Vaan eivätpähän ole Ravage, Kick Axe, Bonfire ja Vergat liialla radiosoitolla mainettaan menettäneet. Näitä nimiä pudotellessasi saat ystäväpiirissäsi mainetta, kunnioitusta ja arvovaltaa. Hah.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s