Robert Plant – Band of Joy

Robert Plant alkaa olla eläkeiässä. Tai eihän kukaan enää eläkkeelle pääse, mutta jos pääsisi niin olisi. Onneksi ei pääse, sillä Plantin pari viimeistä soololevyä ovat loistavia. Jotkut osaavat vanheta tyylikkäästi ja yksi tyylikkäimmistä on Plant. Tosin eihän rapiat päälle kuusikymppinen ole vanha, vaan varhaisessa keski-iässä, elämänsä parhaassa ja seesteisimmässä vaiheessa. Kenties?

Soolourallaan Plant ei ole jäänyt Zeppelinin maineen vangiksi, vaan on tehnyt itsensä näköistä, osittain modernia ja jopa innovatiivista musiikkia vuosikymmenestä toiseen. Kaikkia aiempia soololevyjä en ole kuullut, useimmat kuitenkin. Minulle ne eivät kokonaisuutena ole laadukkuudestaan huolimatta täysin kahta uusinta lukuunottamatta toimineet, mutta vuonna 2003 koottu Sixty six to Timbuktu -kokoelmalevy on järjettömän hyvä. Siihen on todella osattu valita oleellisin tavara aika laajasta tuotannosta. Suosittelen, kaikille.

Alison Karussin kanssa vuonna 2008 tehty Raising sand -pitkäsoitto oli jo mainio. Koko uransa ajan Plant on ammentanut amerikkalaisesta perinnemusiikista ja Raising sandilla tuo ammentaminen puhkesi lopullisesti kukkaan, varmasti suuresti Kraussin ansiosta. Viime vuonna ilmestyneellä Band of Joy -levyllään Plant jatkaa kulkemistaan americanan loputtomalla hetteiköllä, mutta hieman Raising sandia rokimmin tai populaarimmin, vielä enemmän minua miellyttäen. Tai no, kyllähän joku Satan your kingdom must come down on niin syvää tulkintaa, että turha tässä on mistään rokinrenkutuksesta puhua. Ko. kappaleesta tulee väistämättä mieleen esim. Zeppelinin When the levee breaks. Central two-o-nine tai Cindy ovat myös hyvin hyvin syvää tulkintaa. Välillä ajatuksissani levyä kuunnellessani luulin kuuntelevani Rolling Stonesia, sen verran siltä The only sound that matters ja Harm’s swift way kuulosti…

Äh, nyt menee taas jaaritteluksi, nämä blogimerkinnät kun pitäisi pitää mahdollisimman lyhyinä. Näin asiakaspalautetta kuunnelleena totean… Plantilla oli ennen Zeppeliniä orkesteri nimeltä Band of Joy ja ehkä tämän levyn nimi on keljuilua niitä kohtaan, jotka kuola valuen odottavat Led Zeppelinin comebackia. Vaikka Zeppelin on ehdottomasti yksi parhaista ikinä, niin Plantin tuorein soolomateriaali on niin vahvaa, että on ihan turha haikalla jonkun vanhan hämybändin perään…

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Robert Plant – Band of Joy

  1. poppinoviisi sanoo:

    Jaapa jaa, kauhia määrä faktoja. Kun ei nää tämmöiset naisen päässä pysy. Valistustyötä on hyvä yrittää kuitenkin – nyt löysin minäkin tyypin takaisin soittolistalle…. kun ei ollut mitään havaintoa miehestä sitten Zeppeliini-päivien.

    • Mika sanoo:

      Kyllä ei tuossa faktoja ole kuin biisien nimet… Sixty six to Timbuktu kannattaa ottaa kuunteluun, jos ei soolotuotanto ole tuttua. Ihan parhaita yksittäisen artistin kokoelmia on se. Kuunteluelämyksen täydentämiseksi suosittelen tietysti etenkin naisihmisille Googlen kuvahakua ja Plantin 70-luvun vaatetuksen ihastelua. Etenkin farkkujen…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s