Keith Richards – Elämä

Aluksi tunnustuksellinen osuus: Keith Richards on yksi Suurista. Mikään mitä hän elämässään tekee tai on tehnyt ei vähennä sitä kunnioitusta, jota häntä kohtaan tunnen. Voisin viettää koko loppuelämäni pelkästään Gimme shelteriä kuunnellen.

Christopher Sandfordin muutama vuosi sitten suomennettu elämäkerta Richardsista oli pitkäveteinen. Sitä ei ole tämä James Foxin haamukirjoittama muistelmateos Elämä. Richards kertoilee hyvin rehellisenoloisesti maailmastaan; musiikista, huumeista, naisista, lapsista. Mick Jaggerista. Kirjasta puuttuu hymistely ja itsensä ylentäminen. Richards ei kuitenkaan vähättele ansioitaan, vaan on terveesti ylpeä saavutuksistaan. Sana rehellisyys pyörii koko ajan mielessäni, sen verran vakuuttavaa teksti on.

Kirja menee suoraan asiaan. Huumeisiin. Lapsuudessa viivytään sen verran, että lukija ei kyllästy ja aika hyvällä vauhdilla päästään toiseen pääasiaan, musiikkiin. Richards analysoi kiitettävästi soittotekniikkaansa, puhelee levytyksistä, tunnustaa musiikkinsa juuret. Soittokaverit saavat runsaasti arvostusta osakseen, mutta myös ongelmat mm. Brian Jonesin kanssa tuodaan esiin. Jagger saa suitsutusta musiikillisista ansiostaan, mutta paljon kritiikkiä Jaggerina olemisesta. Ian Stewart, Charlie Watts ja Mick Taylor kehutaan pystyyn, Ronnie Wood kutakuinkin myös. Wood saa tosin sapiskaa huumesekoiluistaan, sinänsä huvittavaa. Bill Wyman ei herätä kunnioitusta. Gram Parsons saa paljon palstatilaa, pilveä pössyttelevät rastafarit myös.

Rankkaa luettavaa on Richardsin pojan Marlonin muistelut, hän kun seitsemänvuotiaana oli mukana kiertueella. Huolehtimassa isästään. Hän ei kuitenkaan vaikuta katkeralta eikä edes sekopäiseltä, narkkarivanhemmista huolimatta. Richardsin naisasiat ovat moninaiset, mutta eivät niin sekavat kuin monilla muilla saman ammatin harjoittajilla. Kiehtovat ovat kyllä…

Keef on toinen niistä ikuisista rokkitähdistä, joilta ei mikään aine tunnu saavan henkeä pois. Lemmy Kilmister on toinen. Ikä alkaa näkyä molemmissa ja kirjan tuoreimmissa kuvissa Richards näyttää jo vanhalta ukolta. Tuntuu vaikealta ajatella, että jonain päivänä maailmassa ei enää ole Keith Richardsia. Elättelen toiveita, että Rolling Stones tai edes Keith & Mick tekisivät vielä blueslevyn The bigger bangilta löytyvän Back of my handin malliin.

Elämä on poikkeuksellisen mielenkiintoinen musiikkikirja ja Keith Richards synonyymi sanalle rock’n’roll siinä missä Chuck Berrykin.

 

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Keith Richards – Elämä

  1. Oletko lukenut Hanoi Rocks – All those wasted years? Se on yksi suosikeistani. Rockelämän ja rohkeuden kertomus ilman kaunisteluita. Suosittelen lämpimästi! :)

    • Mika sanoo:

      Juu, luettu on ja hyllystäni löytyy. Aika pitkälle tuttua juttuahan se aktiiviselle musiikkilehtien lukijalle oli, mutta mainio kirja yhtä kaikki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s