Pöljiä ostoksiako?

Ns. tervejärkiset ihmiset eivät tietoisesti osta/kuuntele huonoa musiikkia. Tätä on radion soittolistojen perusteella tietenkin vähän vaikea uskoa. En ole kuitenkaan oikea ihminen arvostelemaan kenenkään musiikkimakua, ostan nääs välillä mitä kummallisimpia äänilevyjä mitä oudoimmilla perusteilla. Sen kunniaksi lyhyt katsaus muutamiin kirpputorilta halvalla saamiini kaksitoistatuumaisiin, eli maksisinkkuihin.
 
Katariina Sourina tunnettu kirjailija teki 80-90 -luvun taitteessa myös musiikkia taiteilijanimellä Kata. Ajan nuorison kollektiiviseen tajuntaan lienee jäänyt kappale, jossa laulettiin äy-äy-äy. Nimeä en onneksi muista. Nyt hankkimani ja jopa kuuntelemani Dance to the beat -maksi (1989) ei yhtä mieleenjäävää koukkua sisällä. Vaikka yksikään bodiddley-komppia sisältävä kappale ei voi olla läpeensä huono, niin ei tällainen tanssipop todellakaan ole minun musaani. Vaan eiköhän tätä soittamalla silti piristetä vielä monet kosteat illanistujaiset.
 
Holly Johnson on tullut tunnetuksi mainiosta Frankie Goes To Hollywood -orkesterista, mutta tämä Where has love gone -niminen tanssikappale (1990) ei pääse lähellekään sen bändin tuotoksia. Tällaista musaa ymmärtääkseen pitäisi pystyä joraamaan pillereiden voimalla kolme päivää ilman hetkenkään taukoa. En tunne genreä, enkä syö muita pillereitä kuin Buranaa, joten se siitä. Lähin vertailukohta tälle on tuntemistani alan kappaleista Daruden Sandstorm joitain vuosia myöhemmältä ajalta.
 
Malcolm McLaren, tuo Sex Pistolsin manageri, on näköjään tehnyt myös ”omaa” musaa, siitä osoituksena tämä Soweto -niminen 12-tuumainen (1983). Sen sisältämä musiikki on etnoa, jonka niukkaankaan arviointiin tietotaitoni ei riitä. Minusta tämä oli kuitenkin oikein mukavaa kuunneltavaa.
 
Midnight Oil on minulle tuttu ainoastaan loistavasta Beds are burning -kappaleesta. Herää kysymys, että miksi minulla ei ole yhtään orkesterin levyä hyllyssä. No, nyt on sentään tämä The dead heart -maksi (1986). Vaikkei se sisälläkään Beds are burningin tasoista materiaalia, niin kyllä Diesel and dust -albumi menee viimeinkin hankintalistalle.
 
Living Colour on kai kovastikin arvostettu funkrapmetal-poppoo. Biscuits -ep (1990) aiheutti minussa lähinnä sellaisen reaktion, että mielummin kuuntelen James Brownia, Sly & the Family Stonea ja Jimi Hendrixiä. Varmasti alallaan oivaa musaa, mutta en tunne genreä omakseni.
 
Artistit Avohakkuita Vastaan -nimenen all stars -kokoonpano teki vuonna 1990 Talaskangas rap -nimisen protestilaulun, joka on oikein mainio. Levyn sanomaa en välttämättä ihan täysin allekirjoita -vaikka luonnonsuojelija mielestäni olenkin- mutta on tämä paljon Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssingleä mielenkiintoisempaa ja ajatuksia herättävämpää kuunneltavaa.
 
Tulihan noita hankittua samalla reissulla muitakin 12-tuumaisia, mm. Mick Jaggeria, Princeä, Terence Trent D’arbya ja Panodora’s Boxia, mutta koska ne olivat minulle ennestään tuttuja, niin jääkööt kommentoimatta tällä kertaa.
Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s