Nazarethin miehiä

Ai niin. Paitsi että levyjä ostellaan niitä pitäisi myös kuunnella. Tuo tosiasia tuppaa välillä unohtumaan. Kuunneltavien levyjen valinta on välillä vaikeaa. Täytyy olla fiilikseen sopivaa musiikkia, biorytmien ja tähtikuvioiden on oltava oikeassa linjassa. Monesti levyn valinta vaatii jonkin ulkopuolisen sysäyksen. Eilen se tuli, kun eräs kaverini mainitsi Nazarethin The fool circlen olevan yksi kaikkien aikojen suosikkiäänitteistään. Ostin sen ja Rampantin alkusyksystä, mutta kuuntelu on unohtunut. Ei se auta, levy pyörimään vaan.

 

The fool circle on vuodelta -81 ja se on muihin kuulemiini Nazarethin levyihin verrattuna aika erikoinen. Kyse ei ole mistään jytämusiikista, vaan levy on aika kevyt, popmainen, syntyaikansa kuuloinen. The fool circle alkaa eltonjohnmaisella rock’n’rollilla Dressed to kill, joka onnistuu olemaan sekä reippaan menevä että surumielinen samaan aikaan. Sen jälkeen alkaa löytyä kasaripoppia, balladia, aika perinteistä Nazarethia, modernia soundia, discoa, jopa reggaeta. Every young mans dreamissa olin kuulevinani Springsteenin vaikutusta, Victoria on ihan Status Quoa. Cocaine -versio on sekavuudessaan ja liveäänityksenä vähän erikoinen valinta, muuten levystä ei juuri moittimista löydy. Jos nääs hyväksyy sen, että mistään perus-Nazarethista ei ole kyse. Ne ketkä eivät hyväksy saavat tästä albumista taas yhden hyvän syyn manata koko 80-luvun sinne minne ei päivä paista.

Koska olin nyt ottanut Nazarethin miehen sydämeeni, niin jatkoin samaan syssyyn Rampantilla vuodelta -74. Tämä on tyrni jytälevy, lahkeet lepattavat ja viikset vipattavat. Kannesta löytyy jopa tissit kun oikein tiiraa… Aloituskappale Silver dollar forger on kunnon jytää loppupuolen taiteellisesta haahuilusta huolimatta. Muuten a-puolelta löytyy menobiisi, Freen mieleen tuova hidas blues ja tietysti hitti Shanghai’d in Shangai. B-puolella bluesrock jatkuu Hooker-ZZ Top -riffailulla ja parilla biisillä hitaampia sinisiä säveliä, Light my way on junnaavan raskas ja levyn päättää Shapes of things -cover, joka on sekavuudeltaan vähintään Cocainen luokkaa. Kaikkiaan erittäin hyvä jytälevy. Shanghailla soittaa muuten Jon Lord.

Minulle Nazareth on aina ollut vähän sellainen välimallin bändi. Siinä ei ole samaa tenhoa kuin muutamissa muissa 70-luvun jytäorkesterissa. Dan McCaffertyn lauluääni on helposti tunnistettava, mutta joskus tuntuu että se on liian raaka, liian pinnistelevä. Yhtyeen muu soundi ei ole niin tunnistettava kuin vaikka Zeppelin-Purple-Free -akselilla. Mutta mutta, onhan tämä kuitenkin ihan meiksin musaa ja näiden kahden ynnä Razamanazin ja Hair of the dogin lisäksi aion poimia bändin muitakin levyjä hyllyyn sitä mukaa kun niitä vastaan tulee.

I pulled into Nazareth, I was feelin’ ’bout half past dead…

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s