Levyhyllyn syövereistä 4: Anvil

Teemalta tuli mielenkiintoinen dokumentti This is Anvil! Se kertoo 80-luvulla melkein menestystä maistaneesta heavybändistä, joka jatkaa edelleen vaikkei koskaan saavuttanut suursuosiota. Dokumentissa seurataan sympaattisten ja asialleen jääräpäisesti omistautuneiden hevimiesten pyristelyä päivätyön, kiertue-elämän, levytysten ja perheen parissa. Spinal Tap -tyyliin päästään lopussa lähinnä klubikeikkojen ja yksityisbileiden jälkeen isoon konserttiin Japaniin. Oli sitten tosielämän spinaltappia tai pelkkää keski-ikäisten miesten harrastustoimintaa, niin yksi parhaista näkemistäni musiikkidokumenteista joka tapauksessa.
 
Dokumentin innoittamana ja muistin virkistämiseksi kaivoin levyhyllystäni esiin Anvilin lp:t Hard’n’heavy ja Strength of steel. Hard’n’heavy on bändin debyyttipitkäsoitto vuodelta -81. Se on kokonaisuutena vähän vaisu, hevirokkiin olellisesti kuuluva päällekäyvyys puuttuu. Reippaampien kappaleiden kohdalla meno on kuitenkin lupaavaa, välillä remelletään jopa punkmaisella innolla. Paint it black -coverissa ja Hot childissa Anvil kuulostaa Judas Priestiltä ja muutenkin bändiä voisi pitää NWOBHM:in edustajana kanadalaisuudestaan huolimatta. Levyn edetessä meno paranee tai korva tottuu ja kyseessä on puutteineenkin ihan kelvollinen aikansa hevilevy. Mutta samana vuonna ilmestyi mm. For those about to rock, Killers, Come an’ get it ja Mob rules, niiden kanssa Anvil ei pysty kilpailemaan. Sopivampia kilpakumppaneita -81 levyn julkaisseista ovat vaikka Saxon, Loudness ja Vardis.
 

Sitten vuoteen -87 ja Strenght of steeliin. Takakannen kuvassa laulaja-kitaristi Lipsillä on vyöllään hieromasauva, jolla hän lavalla hakkasi kitaraansa. Ilmankos rumpali Robb Reiner näyttää perin vaivaantuneelta. Voi se vaivaantuneisuus johtua Lipsin vaatetuksestakin… Bändi on nyt enemmän metallia, ei välttämättä hyvässä mielessä. A-puoli on kahta viimeistä kappaletta lukuunottamatta melkoista kivireen vetämistä, junnausta. Kun ei kulje niin ei kulje. Soundeissa on onneksi vain hieman ajan henkeä, lähinnä rumpujen osalta. B-puoli on pakollista balladia (Kiss of death) lukuunottamatta paljon reippaampaa menoa, lähempänä Hard’n’heavyn materiaalia. Levyn neljä-viisi ensimmäistä kappaletta ovat kuitenkin sen verran kehnoja, että kakkospuoli ei onnistu kokonaisuutta täysin pelastamaan.

Tämän otannan perusteella vaikuttaa siltä, että Anvilin jääminen kakkos- tai kolmosdivariin ei ole pelkästään levy-yhtiöiden, kehnojen managerien ja tuottajien, huonon onnen tai rumien miesten vika. Syitä löytyy myös yhtyeestä itsestään. Tällä kappalemateriaalilla ei kilpailla alan suurten nimien kanssa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä ettenkö aikoisi hommata ihan vaikka kannatuksen vuoksi bändin tuoreinta This is thirteen -cd:tä. Sen verran hyvä mainos This is Anvil! -dokumentti oli. Yleisön unohtamia rockbändejä on maailma väärällään, harva niistä on varustettu Anvilin sitkeydellä.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s