Renaissance – A song for all seasons

Kuten Renaissancen Novellesta kirjoittaessani mainitsin, niin se levy aiheutti tarpeen tutustua orkesterin muuhunkin tuotantoon. Ja kuinkas sattuikaan, levykaupasta löytyi A song for all seasons -niminen lp vuodelta 1978. Meinasi tosin jäädä ostamatta, koska kansikuva oli mauttoman 80-lukulainen, kuvan nainen jopa näytti pikavilkaisulla Boy Georgelta. Onneksi tarkistin ilmestymisvuoden. Hämmästyin melkoisesti, kun kotona tutkailin krediittejä ja kannen suunnittelijaksi paljastui Hipgnosis -ryhmä. Ei sekään aina onnistunut, näköjään.
 
Moni kakku jne. Kyllä tuohon silmä tottui äkkiä ja tietysti Hipgnosiksen nimen näkeminen aiheutti kovan pohdiskelun, että ehkä tämä sittenkin on ihan mahdottoman tyylikäs, hieno ja syvällinen tämä kansi. Minähän en tunnetusti ymmärrä taiteesta yhtään mitään.
 
 Levyn ensi tahdeilla säikähdin, että tämä on ihan perusprogea, ei häivähdystäkään kuulaasta kelttiläisestä tunnelmasta, joka oli Novellen perusta. Onneksi tilanne muuttui heti Annie Haslamin aukaistessa suunsa. A song for all seasons on kuitenkin Novelleen verrattuna ”tavallista”, sanoisinko biisikeskeistä musiikkia ja vähemmän tunnelmointiin perustuvaa sadunomaista äänimaalailua. Levy on Novellea enemmän rock. Jos nyt progesta puhuttaessa voi moista termiä käyttää. Albumilla soittaa yhtyeen lisäksi Royal Philharmonic Orchestra, eli sinfonisilla ja viihteellisillä linjoilla mennään. Kun Novellen kohdalla halusin löytää siitä hieman samaa henkeä kuin Kate Bushilla, niin tältä levyltä ainakin Day of the dreamerin ja nimibiisin luulisi juuri sinfonisten sekä elokuvamusiikillisten elementtien takia kiinnostavan Tuomas Holopaista, Nightwishillä on paljon samankaltaista materiaalia.
 

Renaissance on hyvin pitkälle Annie Haslam. Hänen ihastuttava äänensä on oleellisin osa yhtyeen musiikkia. Basisti Jon Camp tosin saa laulaa pari kappaletta tällä levyllä. Perinteisemmästä popmaisuudestaan huolimatta kaipaamiani kelttiläisyyksiä on nimenomaan laulumelodioissa aivan riittävästi. Renaissance liikkui 70-luvulla vähän samoilla koordinaateilla kuin Blackmore’s Night nykyisin. Laulajissa on paljon samaa, tosin Candice Night häviää tässä vertailussa rajusti ja vaikka ankara Ritchie Blackmoren fani olenkin, niin kyllä Renaissance on kokonaisuutena paljon Blackmore’s Nightia kiinnostavampi orkesteri. Älytöntähän tällainen vertailu tietysti on, mutta kivaa. Ehkä Blackmorekin näyttää vielä närhen värkit ja tekee yhtyeensä kanssa klassikon, jonka rinnalla hänen omat aiemmat sekä Renaissancen tuotokset kalpenevat. Siihen asti kyttäilen levykaupoista lisää näitä Haslamin ja kumppaneiden tuotoksia.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s