Albert Järvisen elämäkerta

John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan kirjoittama Pekka ”Albert” Järvisen elämäkerta on kovaa luettavaa. Kirja kuvaa yksityiskohtaisesti poikkeuksellisen lahjakkaan taiteilijan menestyksiä ja syöksykierteitä erilaisten addiktioiden ristitulessa. Ihan kuin olisin lukenut vastaavia tarinoita ennenkin. Järvisen kohdalla homma tosin kouraisee törkytehtaita ja ozzyosbourneja syvemmältä, koska hän oli suomalainen ja tarinan maisemat tuttuja; hollywoodlainen sosiaaliporno on liian kaukaista, se vaikuttaa ökyrikkaiden rokkareiden hassuttelulta marraskuun loskassa Vanhalle vaeltavan suomalaiskollegan toilailuiden rinnalla.

Kirja kuitenkin keskittyy eniten oleelliseen, eli musiikkiin. Hämmästyttävän paljon laadukasta jälkeä Järvinen kerkesi 20:n vuoden uransa aikana tekemään, vaikka elämän muutkin aktiviteetit miestä soittamisen lisäksi veivät. Järin syväluotaavia musiikillisia pohdintoja tässäkään kirjassa ei ole, mutta enemmän kuitenkin kuin keskiverto muusikkoelämäkerrassa. Kirja kuuluukin parhaimpiin suomalaisiin artisti-/bändikirjoihin Eppu Normaali, Popeda, Hurriganes ja miksei myös Hanoi Rocks -kirjojen ohella.

Kirjassa on kaksi teemaa, jotka toistuvat lähes kaikkien haastateltavien lausunnoissa: 1) Järvinen oli selvänä kiltti ja miellyttävä kaveri, mutta kännissä vittumainen urpo. 2) Oli ihan sama millä kitaroilla ja vahvistimilla Järvinen soitti soitto kuulosti aina Albert Järviseltä.

Kohta yksi pätee moneen tasamaan tallaajaankin, mutta kohta kaksi on harvinaisempaa. Loistavan soittajan merkki. Teknisiä osaajia on olohuoneet täynnä, mutta tunnistettavan, persoonallisen tyylin omaavia muusikoita vähän. Keskustelupalstat saavat kaikessa rauhassa täyttyä eri tasoisten pelimannien kriittisistä analyyseistä Järvisen soittoa ja sen mahdollisia teknisiä puutteita kohtaan, se ei poista sitä tosiasiaa että Järvinen kuuluu tekijämiesten joukkoon. Niiden, jotka olivat edelläkävijöitä ja jotka saivat aikaan. Tuntuu kurjalta ja hölmöltä, että hän tunsi alemmutta jatsi-progesoittajien ja studiomuusikoiden rinnalla. Kyllä Tolonen, Björninen ja muut vastaavat huippumuusikot diggasivat Järvistä ja tajusivat hänen arvonsa. Se on kuitenkin Järvinen jonka tyylin maallikko tunnistaa ja jota arvostaa, vaikka muut ”parempia” olisivatkin.

Vielä kurjemmalta tuntuu, että tämmöinen poikkeuslahjakkuus sössi elämänsä viinaan ja muihin aineisiin. Mutta näin se vaan menee, näin se on aina mennyt. Vasta nyt näyttäisi Suomessa olevan olemassa sellainen rockmuusikkosukupolvi, joka suhtautuu tekemisiinsä ammattina, eikä pelkkänä vuosia ja vuosikymmeniä jatkuvana bilettämisenä. Tai siltä se näyttää, en tiedä totuudesta. Tavat ovat parantuneet, onko musiikki? Oli tai ei, niin liian nuoria sankarivainajia ei kukaan tälläkään saralla kaipaa.

Hieno kirja, jonka lukeminen aiheutti mm. seuraavat reaktiot: Kävin ostamssa Kojon Lucky streetin, joka jostain syystä hyllystäni puuttui. Aion kuunnella pitkästä aikaa Hiroshiman Taste of death -lp:n. Uusintaluen Arto Mellerin Tuomiopäivän sävärit. Ja huomenna otan työmatkamusaksi Ride onin ja Spring -76:n.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Albert Järvisen elämäkerta

  1. Se on varmaan ihan totta, että nykyään sekä muusikot että kirjailijat suhtautuvat taiteeseen kuin työhön ja työssähän ei ryypätä. Kuvataiteilijat eivät tosin ole tainneet muuttua miksikään, mutta ehkäpä he sieltä.

    Tärkeää siinä on kuitenkin se, että viesti uudenlaisesta ajattelusta on lähtenyt liikkeelle eivätkä uudet tekijät ehkä enää edes ajattele viinan ja luomisen kuuluvan jollakin välttämättömällä tavalla yhteen. Sitä en sitten tiedä hävittääkö raitis taiteilija suuren yeisön mielestä jotain taiteilijamaisesta mystisyydestään: kuuluuko taiteen imagoon olennaisesti, että se on olla luovaa, spontaania, hullua ja täynnä mysteerejä sen sijaan että se on vain kurinalaista, kovaa ja ammattimaista työtä siinä missö mikä tahansa muukin duuni.

    Taiteilijat ja viina (tai huumeet) kuuluvat vaan sikäli luonnostaan yhteen, että kun taiteilija ei luo, hän on täysin tyhjän päällä, mitään ei ole, jolloin tyhjiötä lähdetään paikkaamaan jollain. Tuota tyhjyyden tunnetta ei luultavasti ole mahdollisuus poistaa millään, mutta kun vaan nuoret tekijät oppisivat täyttämään sen jollain muulla.

  2. Marja sanoo:

    Jaa – Kuka jaksaa kuunnella ja kattella nykypäivän kuivakiskosia raittiita ja lahjattomia soittajia ja laulajia? Siis kauemmin ku viis minuuttia ja haukottelematta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s