Muddy Waters – Electric Mud

Blues on aidoimmillaan täysin ajatonta musiikkia. Kuitenkin jopa Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin kaltaiset bluessuuruudet saatiin 60-luvulla ylipuhuttua tekemään ajan hengen mukaisia levytyksiä. Muddylla nuo ajan hengen mukaiset albumit olivat Electric Mud ja After the rain, Howlin’ Wolfilla komeasti nimetty ”This is Howlin’ Wolf’s new album. He doesn’t like it. He didn’t like his electric guitar at first either”, tuttavallisemmin Electric Wolf. Valitettavasti olen saanut noista itselleni ainoastaan Electric Mudin, kuullut olen kyllä kaikki kolme. Toivottavasti eräänä päivänä nuo kaksi muutakin löytävät tiensä hyllyyni.

 

Ajan henki tarkoittaa Electric Mudin kohdalla sitä, että Muddysta tehtiin hippi ja Muddyn musiikista vinkukitaralla varustettua psykedeelistä bluesrokkia, jatsiakin. Kirjassa Muddy Watersin elämä ja teot kerrotaan, että levy-yhtiö Chessin pomot halusivat saada bluesille uutta yleisöä, niitä hippejä. Ja ilmeisesti saivatkin, sillä levy teki hyvin kauppansa, kunnes kriitikoiden teilausten jälkeen myynti hiipui. Teilaus ei ole ihme, sillä bluesiin ja sen aitouteen suorastaan uskonnollisella vimmalla suhtautuvat ”puristit” ovat oma lukunsa jopa muutenkin tiukassa genrerajoista kiinnipitävässä musiikkimaailmassa.

Electric Mudin muusikot on haalittu jatsiympyröistä eikä efekteissä ole säästelty, siksi siellä kuuluu ”kaikki nää wah-wah -spedut ja futsit”, kuten Muddy itse myöhemmin sanoi. Levyä dominoi, todellakin dominoi, Pete Coseyn loputtomasti vinkuva kitara. Se nimittäin vinkuu, vinkuu ja vonkuu, levyn alusta levyn loppuun asti ilman hetkenkään taukoa. Välillä naurattaa, että miten tuo kaveri jaksaa. Tämän jos sulattaa, niin levy on oikein mainio psykedeelishenkinen rocklevy. Mutta jos kitarasoolot eivät yhtään kiinnosta, niin kehotan pysymään levystä erossa. Onhan tämä todella kaukana siitä Muddy Watersista, joka 20 vuotta aikaisemmin levytti esim. I can’t be satisfiedin ja I feel like going homen.

Levyn kannen kuvissa, joissa jokseenkin tympääntyneen näköisen Muddyn hiuksia muotoillaan ja Let’s spend the night together -versiossa Muddyn lievä vaivaantuneisus hippihommista on selkeästi nähtävissä ja kuultavissa. Maestro ei selvästikään ole kotonaan psykedeelisen vinguttelun parissa. Mutta ei se mitään, minä pidän levystä. Se on mukavaa ja kestävää kuuneltavaa, hyvän mielen musiikkia. Levy ilmestyi vuonna -68. Samana vuonna kuin esim. Electric ladyland, Astral weeks, In-a-gadda-da-vida ja Vincebus eruptum. Hyvin sinne jatkoksi sopii myös Electric Mud. Herra McKinley Morganfield itse sanoi myöhemmin, että levy on ”paskaa”, mutta mitäpä noista taiteilijoiden horinoista. Liiallista itsekritiikkiä vain…

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s