Levyhyllyn syövereistä 3: Renaissance

Brittibluesin, -hevin ja näköjään -progenkin varhaisvuosien sukupuu on mielenkiintoisen sisäsiittoinen. Soittajat kiersivät bändistä toiseen, tarpeen mukaan. Yardbirds oli yksi kantaisistä, siinä soittaneita löytyi myöhemmin esim. Creamista, Led Zeppelinistä, Jeff Beck Groupista ja tässä puheena olevasta Renaissancesta, jonka Keith Relf ja Jim McCarty perustivat 70-luvun alussa.
 
No, tällä 1977 ilmestyneellä Novella -levyllä ei ole Yardbirdsin kanssa mitään tekemistä. Yhtye on täysin toinen kuin aluksi, mukana ei ole ketään alkuperäisestä kokoonpanosta. Minä en tunne bändin tuotantoa tätä levyä enempää, joten en voi tehdä vertailuja.
Novelle on oikein mainio viihteellinen kevytproge-albumi. Musiikki on kelttihenkistä, klassisen musiikin elementeillä flirttailevaa ja enemmän tunnelmallista kuin teknistä progea. Laulaja Annie Haslamilla on kova ja voimakas, korkea ja kirkas ääni, joka tuo ”kylmimmillään” mieleen Grace Slickin, The captive heart -pianoballadissa vähän Kate Bushin. Liekö Bush ottanut vaikutteita, hänen ensimmäinen albuminsa ilmestyi seuraavana vuonna.
 
Voi olla kansikuvan vaikutusta, mutta musiikki tuo mieleen satukirjan. Sama fiilis tulee brittiprogesta monesti muutenkin, etenkin Genesiksen ja miksei myös Yesin kohdalla; se on mielikuvituksellista, jännittävää, kaunista ja epäuskottavuudestaan huolimatta hienoa ja tärkeää.
 
Novellen musiikki on aika akustista, hiljaista, joten sen kuuntelu näin lapsiperheessä on kohtalaisen vaikeaa… Progeimmillaan Novelle on -tietenkin- pisimmissä kappaleissa, eli Can you hear messä ja Touching oncessa, levyn aloitus- ja lopetusbiiseissä. Can you hear me on kappaleista eniten klassisen musiikkin tehokeinoja käyttävä ja Touching once (is so hard to keep) on eniten proge hienoine väliosineen ja sooloineen. Jatsahtava saksofoni on oiva mauste.  

Pitkiä tukkia ja viiksiä, ihastuttavaa musiikkia. Helppoa kuunneltavaa. Sitähän kaikki proge ei ole. Viihteellinen, kaunis ja kuulas levy, joka aiheuttaa tarpeen tutustua bändin muuhunkin tuotantoon.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Levyhyllyn syövereistä 3: Renaissance

  1. Genesiksen kuuntelu on viime vuosina jotenkin jäänyt. Myönnettäköön, että ensimmäinen minulta löytyvä Genesis-levy on A Trick of the Tail, jota ei ole turhan usein tullut pyöritettyä. Aktiivisempi kuuntelu alkaa oikeastaan Gabrielin jälkeisestä ajasta (tiedän, olen huono ihminen) ja And Then There Were Three -albumista. Sitten kyllä kuuntelinkin Genesistä aina bändin loppuun asti, jolloin progesta ei ollut enää tietoakaan.

    Oltiinpa Genesiksestä mitä mieltä tahansa, ainakin ne kykenivät uusiutumaan sen sijaan, että olisivat jyystäneet samalla proge-formaatilla ad infinitum. Mutta kuten sanottu, toiset ovat bändin pop-vaiheesta hyvin toista mieltä.

    Toinen kovaa iskenyt progebändi oli Marillion, jonka kolme ensimmäistä levyä ovat timanttisia edelleen: A Script for a Jester’s Tear, Fugazi sekä Misplaced Childhood ovat kaikki hienoja levyjä. Noista viimeisimmän kanssa on melkein harmi, ettei bändi saanut levy-yhtiöltä lupaa alkuperäissuunnitelmalleen pistää levylle vain yksi ainut tunnin mittainen biisi. Se olisi ollut aika hienoa.

    Pitäisi joskus keskittyä progeen enemmänkin, mutta paitsi että sen kuuntelu vaatii keskittymistä ja aikaa, nykyään kiinnostus on siirtynyt enemmän tuonne singer-songwriter puolelle ja kuunneltua tuleekin enemmän Rufus Wainwrightia tai Aimee Mannia… Ellei sitten huudata Pearl Jamia tai The Black Crowseja.

  2. Mika sanoo:

    Fishin aikainen Marillion uppoaa kyllä, etenkin juuri Misplaced childhood. Genesis-vaikutteet ovat Scriptillä niiiiin esillä, että ei jääne kellekään epäselväksi. En ole mikään die-hard -progefani, lähinnä vain tämä peruskaura on tuttua. Suosikki-Genesikseni on perin konservatiivisesti Selling England by the pound.

    Black Crowes. Leveät lahkeet, pitkät tukat, viikset, rumat miehet, riffirock. Hämyä. Toimii aina. Jos Black Crowes toimii niin uskoisin myös Quireboysin toimivan. Ja jos Quireboys toimii niin ihan varmasti toimii myös Faces. Sekä Black Crowes että Quireboys ovat kuitenkin molemmat ihan Naamat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s