Hannu Raittilan Marsalkka

Fiktiivisestä Mannerheimista tulee ensimmäiseksi mieleen Paavo Rintalan trilogia sekä Juha Seppälän Suomen historiaan sisältyvä elämäkerta. Rintalan Mannerheim on muistaakseni -lukemisesta on pitkä aika- melko tutunomainen hahmo, historiankirjoituksen näköinen. Seppälä sen sijaan riisuu hulvattomasti Mannerheimin oikeaksi, tuntevaksi ihmiseksi, juurikaan faktaa fiktioonsa sekoittamatta, tyytymättä silti halpahintaiseen shokeeraamiseen. Hannu Raittila jatkaa uudessa kirjassaan Marsalkka romaanihenkilö-Mannerheimin seikkailuja. Historiankirjoituksen ja kuvitteellisten tapahtumien erotteleminen on tässäkin melkko helppoa Suomen lähihistoriaan edes jonkin verran perehtyneelle lukijalle. Sikäli kun erotteleminen on edes tarpeen, romaanihan tämä on.
 
Raittilan kirjan romaaniosuuksissa on kolme kertojaa: Mannerheim, hänen tiedustelupäällikkönsä ja yksi muistelmiensa haamukirjoittajista Aladár Paasonen ja amerikkalainen lehtimiesnainen Martha Gellhorn. Olemassaolleita hahmoja kaikki. Kerronnan reaaliaikaiset tapahtumat ovat fiktiota, mutta hahmojen muistelukset aikaisemmasta toiminnastaan kutakuinkin faktaa. Varsinaisten tapahtumien ohella Raittila kirjoittaa mielenkiintoiset kuvaukset mm. tiedustelutoiminnan merkityksestä ja ilmapommitusten taktiikasta ja sen käytännön merkityksestä.
 
Romaani liikkuu kaltevalla pinnalla, on siinä ja siinä ettei se alkupuolellaan muutu farssiksi. Marthan suuhun on laitettu repliikkejä Tuntemattomasta sotilaasta, Paasonen on paikoin klovnimaisen hermostunut hahmo singahdellessaan pitkin poikin Eurooppaa. Itse Mannerheim pysyy Raittilallakin kuvansa näköisenä, häntä ei sen kummemmin nosteta jalustalle kuin karnevalisoidakaan. Tarkalle menee, mutta kuitenkin Raittila välttää farssiuden. Kaikkien kolmen kertojan henkilöhahmot ovat hyvin eläviä, sympaattisia ja kiinnostavia. Herkimmillään kerronta on lopussa, kun Mannerheim odottaa kuolemaansa. Paasosen hahmo syventyy kirjan edetessä ja Martha säilyttää elävyytensä koko ajan.
 

Kirja pysyy enimmäkseen toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa ja vaikka Mannerheimin henkilöhistoriaa kerrataankin niin esim. vaikeisiin vuoden 1918 tapahtumiin puututaan oikeastaan vain juopuneen Ernest Hemingwayn suulla. Romaanin puolivälissä on kirjailijan ”kommenttiosuus”, eli yks kaks tapahtumat siirtyvät nykyaikaan ja lukija pääsee/joutuu seuraamaan kirjan syntyhistoriaa Raittilan itsensä kertomana. Mielenkiintoinen ratkaisu ja mielenkiintoinen tarina sekin. Vaikuttaa tosin hieman itsetarkoitukselliselta kikkailulta, mutta ainakin Raittila pakottaa lukemaan kirjan ”loppusanat”, koska ne on sijoitettu romaanin keskelle. Viimeistään tämä kommenttiosuus selventää lukijalle mikä osuus kirjasta on historiaa, mikä sepitettä.

Vaikuttava ja silti helppo lukukokemus. Jotain hyvää on siis Harlinin ja Selinin surkuhupaisa elokuvaprojekti saanut aikaan. Marsalkka on Miesvahvuus -novellikokoelman ohella ainoa Raittilan kirja, jonka lukemiseen mielenkiintoni on riittänyt. Noiden kirjojen perusteella Raittila on humoristi, vaikkei sitä millään uskoisi.

 
 

 

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Hannu Raittilan Marsalkka

  1. Marja sanoo:

    Hmm, tämä artikla pisti miettimään suhdettani Hannuun. Siis lukijasuhdetta, asiassa pysyäkseni. Jostain kummajaissyystä otin aiemmin aiheekseni kerätä kaikki Hannun kirjat. Nyt huomaan innon hiipuneen, saattaa jäädä Marski hankkimatta. Kerätyistäkin osa on lukematta, koivuklapiproosaa tulee helposti yliannos ilmankin. Luetuista romaaneista suosikki on Pamisoksen purkaus, joka voittaisi helposti Rumin kansi -missikisan. Ykköseksi kirii esseekokoelma Liikkumaton liikuttaja. Humoristi? Eipä olisi tullut tämä termi mieleen, mutta olet oikeassa. Täytyy kyllä vastata, että kyllä.

  2. Mika sanoo:

    Minä luin ensiksi Miesvahvuuden. Etenkin novellit ison kivenjärkäleen upottamisesta järveen ynnä suoralla kompassisuunnalla mökilleen kävelevästä maallemuuttajasta tekivät Raittilasta hetkeksi suosikkikirjailijani. Hankin niiden innoittamana hyllyyni Linjan, enkä jaksanut lukea siitä yhtään novellia. Aloitin Canal Granden, pääsin jopa toiselle sivulle. Nyt Marsalkan innoittamana ajattelin antaa mahdollisuuden vielä Kirjailijaelämälle ja Juhani Syrjän kanssa tekemälleen keskustelukirjalle.

  3. Jomppa sanoo:

    Raittilan kirjoille täytyy antaa aikaa. Esim. Canal Grande on melkein pakko lukea kahteen kertaan jo pelkästään ymmärtämisen vuoksi. Sittemmin olen lukenut sen vielä kahdesti, koska nautin tekstistä. Atlantis on lähes yhtä haasteellinen.
    Kunnioitan sitä, ettei Raittila mene sieltä missä aita on matalin, vaikka osaisi varmasti senkin ja se olisi taloudellisestikin kannattavampaa.
    Marsalkasta pidän kovasti. Itse asiassa pidän joka ainoasta kirjasta kovasti, mutta novellikokoelmat ovat kuitenkin ehkä ne heikoimmat tuotokset. Tai vähiten hyvät.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s