Robbie Robertson

Kanadalaisen rock’n’roll-laulaja Ronnie Hawkinsin -jonka serkku oli muuten Suzie Q:sta tutuksi tullut Dale Hawkins- taustayhtyeenä toimi The Hawks. Ronnie Hawkins and The Hawks levytti mm. hienon version Bo Diddleyn Who do you lovesta, jolla yhtyeen kitaristi Robbie Robertson kurittaa soittopeliään hurjalla vimmalla. The Hawksista muodostui myöhemmin The Band, sekä Dylanin taustayhtyeenä että omalla nimellään hienoja levyjä tehnyt, lähinnä kai nykyisin americanaksi kutsuttua musiikkia esittävä orkesteri. Esimerkiksi The Bandin omaa nimeä kantava kakkosalbumi (1969) ja Dylanin Planet waves (1974) antavat peruskuvan siitä millaisesta orkesterista on kyse. Lähes koko The Hawks/The Band -jäsenistö soittaa myös Blonde on blondella (1966), joten sekin kannattaa ottaa kuunteluun, jos aihe kiinnostaa. Jos The Bandin tuotannosta pitäisi valita yksi kappale valitsisin The night they drove old Dixie downin.

The Band hajosi suureellisesti The last walz -konserttielokuvan ja -levyn myötä 70-luvun puolen välin jälkeen, lähinnä kai Robertsonin painostamana. Myöhemmin yhtye teki comebackin ilman Robertsonia ja tuloksena mm. loistava levy Jericho (1993). Noihin aikoihin yhtye kävi Suomessa, Järvenpään Puistobluesissa. Minäkin onnistuin sen näkemään, mutta Jericho ei ollut tuolloin tuttu ja koska olin paikalla Lynyrd Skynyrdin takia, niin The Band meni vähän ohi muihin asioihin keskittyessäni. Harmi sinänsä.

Robbie Robertson touhuili The Bandin jälkeen musiikkimaailmassa mitä touhuili, mutta ensimmäisen soololevynsä hän teki v. -87. Levyn on tuottanut Daniel Lanois. Hän tuotti 80-luvun loppupuolella joitain aikansa hienoimpia levyjä; Robertsonin ohella mm. U2:sta, Peter Gabrielia, Bob Dylania ja Neville Brothersia. U2 soittaakin Robertsonin levyllä, samoin Peter Gabriel. Krediiteistä löytyy myös yhden Neville-veljeksen nimi. Ja pari The Band -veteraania. Ynnä hirmuinen määrä muita nimiä, tunnetuimpina Terry Bozzio ja Tony Levin.

Lanoisin onnistui saada saada tuottamansa artistit kuulostamaan samalla sekä moderneilta että perinteitä kunnioittavilta, jotenkin hän vain sai ”vanhoistakin” muusikoista irti oleellisen. Ja kaupallisen menestyksen.

Jos Robertsonin sooloalbumin musiikkia kuvaa yhdellä sanalla, se sana voisi olla elokuvallinen. Selkeimmin tämä kuuluu hittibiisissä Somewhere down the crazy river. Robertson lähinnä puhuu kappaleen lyriikat, luo tulkinnallaan tunnelman Amerikasta. Robertson on tarinankertoja, sitä The Bandkin oli. Levyn tunnelmat vaihtelevat Sweet fire of loven ja American rouletten kaltaisista menobiiseistä Crazy riverin ja Showdown at the big skyn rauhallisempiin poppeihin, Broken arrowin seesteisiin hetkiin, päätyen Testimonyn vähän Stones-tyyliseen funkahtavaan rypistykseen. Kaikki toimii. Joku voi ihmetellä U2:n osuutta (Sweet fire of love), mutta bändi eli tuolloin uransa hienoimpia hetkiä (aikakausi Unforgetteable firesta Rattle & humiin) ja jotenkin sen mukanaolo sopii Robertsonin musiikkiin kuin nappi rakseen.

Eräs fiksu on sanonut, että musiikista puhuminen on kuin selittäisi arkkitehtuuria tanssimalla. Kuuntele siis levy. 80-luku ei ollut musiikillisesti niin huonoa aikaa kuin yleisesti halutaan uskoa. Hämmentävää sinänsä, että niitä parhaita levyjä tuolloin tekivät kaikenlaiset 60-luvun reliikit… No, kyllä esim. vuonna -87 ilmestyi hyviä levyjä tuoreiltakin artisteilta. Palaan siihen asiaan ehkä toiste.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Robbie Robertson

  1. Marja sanoo:

    Kyllähän musiikista voi puhua, mutta… kuuntelijan täytyy olla samoilla aalloilla. Meilläkin puhutaan paljon musiikista, mutta useimmiten se asiantunteva osapuoli ahdistuu. Minä kun en muista esiintyjien nimiä, kappaleiden nimiä, vuosilukuja, minä vaan kuuntelen. Ymmärrän hyvin, ettei semmoinen riitä kaikille. Ärsyynnynhän itsekin jos joku kehuu edellisiltana lukemaansa kirjtaa tai katsomaansa leffaa eikä muista tekijöitä, tekovuotta, mitään!

    Mutta täällä! Nimien ja faktan määrä on hämmentävä. Toivottavasti harrastuneet löytävät paikalle!

  2. Mika sanoo:

    Se on tämän nettikirjoittelun synti ja helppous, kun kaikki voi KVG. Eihän sitä tässä iässä mitään enää muista… Livenä on vaikeampi guuglettaa, vaikka onhan niitä kommunikaattoreita ja muita pelejä ja vehkeitä. Pitäisikin ottaa periaatteeksi, että mitään en tarkista tai jos tarkistan niin korkeintaan Jake Nymanin Rocktieto 1-3 -opuksesta. Että sinänsä musiikista -tai mistä vaan- kirjoittaminen on nykyisin mielekkäämpää, jos ei puhu faktoista vaan musiikin herättämistä tunteista.

  3. K.P.Tikka sanoo:

    Great White Wonder & The Hawks: Royal Albert Hall, May 1966. Siinä on aika hyvä levy. Saa myös osana Bob Dylanin tuplaa Live 1966….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s