Heikki Turunen

Reilun parikymppisenä, pääkaupunkiin muuttaneena umpijunttina, olin valmis nostamaan Heikki Turusen Väinö Linnan ja Veikko Huovisen rinnalle kansalliskirjailijaksi. Niin, miksen nostaisi edelleen, voisin nostaa. Simpauttaja, Kivenpyörittäjän kylä ja Korvenraivaaja-sarja (etenkin Hupeli ja Kolmen hevosen mies, mutta myös Punahongan hehku, Mustarinnan lapset ja Maan veri) ovat yhä tuolloisen hehkutukseni arvoisia.

Myöhemminkin Turunen on onnistunut (Maalainen), mutta itsensä vangiksi hän on jäänyt.  Kolmen kurvin suorassa hän jollain tavalla yritti irrottautua saman kirjan jatkuvasta uudelleenkirjoittamisesta, mutta lopputulos oli jaaritteleva ja juoni yksinkertainen, kirjailija ei ollut kotonaan. Eräänlainen yrityshistoriikki Hongan tarina ja sen innoittamana syntynyt Jumalan piika olivat myös irtiottoja -onnistuneempia- hieman toisenlaiseen kerrontaan.

Linna sanoi, että hän kirjoitti suomalaisen maaseudun nousun ja Turunen tuhon. Linna kirjoitti realistisesti, Turunen kirjoittaa inhorealistisesti. Molemmat kirjoittavat yhteiskunnallisesta muutoksesta, Turunen Linnaa enemmän kuitenkin yksilötason elämään keskittyen. Turusen maaseutu on hikisen kiimainen, mustasukkaisessa synkkyydessään ja jälkeenjääneisyydessään päällekäyvä ja tuhoava, rakkaudessaankin julma, pirullinen ja piinaava. Herkänkauniin luonnon keskellä vaanii aina lippahattupäinen suomalaiskansallinen versio banjoa soittavasta Syvän joen alkuasukkaasta naista -omaa tai vierasta- himoiten. Turusen näkemys rakkaudesta ja erotiikasta ei ole ylevä, se on masentavan totuudenmukainen.

Herkimmillään Turunen on kirjoittaessaan luonnosta ja lapsista. Korvenraivaaja-sarjan Heinon kasvamista seurataan syntymästä aikuisuuteen. Turunen kuvaa lapsen mielenliikkeet uskomattomalla tarkkuudella, kirjailijan alter-egon Heinon ristiriitaisen rakastavaa suhdetta tavanomaistakin kelvottomampaan isäänsä on oikeasti liikuttava lukea. Lapsuuden iloiset mielikuvitusrikkaat päivät ja leikit muuttuvat lukijalle todeksi, ahdistava ilmapiiri unohtuu häneltä siinä missä lapsiltakin.  Luonnonkuvauksissa Turunen on piinaavan tarkka, mammuttimaisen pitkiä lauseita on välillä mahdotonta seurata.

Painostavimmillaan hän on kuvatessaan mielen järkkymistä. Jo Simpauttajassa puusta naisenkuvia tekevän Oton hiljaista luhistumista on katkera seurata, mutta Maan veren Hellevin syöksykierre suorastaan pakottaa lopettamaan kirjan lukemisen välillä. Maan veri oli ensimmäinen Turusen kirja jonka luin. En lukenut toista hänen kirjaansa moneen vuoteen, sen verran karu kokemus oli…

Vuosia sitten ammatikseen iltapäivälehdessä ilkeilevä kirjoittaja sanoi, että Heikki Turunen ei ole Suomen maaseutu. Olen toista mieltä.

Tulilintu on vielä lukematta. Ehkä hän siinä on päässyt irti Vuonislahdestaan. Vaan toivottavasti kuitenkaan ei.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s