Hissimusiikkia ja laimennettua bluesia?

Maailmassa on nimi, joka saa trendikkään indiepopparin, bluesnatsin, hevimiehen ja hc-punkkarin hyperventiloimaan. Nimi, joka on synonyymi sietämättömälle kitaranvingutukselle ja jonka ansiosta bluesia pidetään tylsänä musiikkina.

Niin just, arvasitte oikein. Eric Clapton. Tuo bluesin laimentaja, tuo Armanin pukuja pitävä rämpyttelijä, tuo hissimusiikin Beelsebub ja vanha narkki.

Omasta levyhyllystäni löytyy tietysti nippu Claptonin soolotuotantoa sekä parin hänen bändinsä keskeiset tuotokset, Blind Faith etunenässä. Tästä viikosta lähtien sieltä löytyy myös 461 Ocean Boulevard, jonka olen aiemmin jättänyt hankkimatta. Ennakkoluuloisuuttani oletin sen olevan Claptonin viihteellisempää osastoa.

Poimin kuitenkin levyn Vuoksenniskan 50’s divarista, jotain kun oli saatava (kts. Anonyymit addiktit). Onneksi poimin. Jo pelkän tuottajan nimen -Tom Dowd- näkemisen olisi pitänyt herättää arvaamaan, että mistään hajuttomasta ja mauttomasta viihdemusiikkitapetista ei voi olla kyse. Eikä olekaan, vaan kyse on erittäin hienosta ja täysipainoisesta blues-, soul-, rhythm’n’blues-, reggae-, kantri- ja funklevystä, maustettuna ripauksella Beatles- ja Rolling Stones-henkistä brittipoppia ja -rokkia. J.J. Calen vaikutusta levyn tunnelmaan ei varmasti voi liikaa korostaa, vaikkei siinä häntä tai hänen biisejään olekaan.

461 Ocean Boulevardilla on covereita ja kolme Claptonin omaa biisiä. Covereista kenties tunnetuin on Bob Marleyn käsialaa ja omista biiseistä kuuluisin brittipop-paisuttelu Let it grow. Yksi levyn komeimpia raitoja on itselleni toistaiseksi tuntemattoman Scott Boyerin tekemä kantriballadi Please be with me. Sen kummemmin en biisejä käy erittelemään, kaikilla on puolensa. Oikeastaan ainoa pieni miinus tulee avausraidasta Motherless children. Clapton on tehnyt versiostaan reippaasti rokkaavan rallin kadottaen samalla sen syvällisyyden, jota kyseisen kappaleen esittäminen mielestäni vaatii. Pieni kauneusvirhe, jonka ei kannata antaa häiritä.

Levyä kuunnellessa tuli mieleen, että tässä on samaa fiilistä kuin Paul Simonin Gracelandissa toistakymmentä vuotta myöhemmin. Samantapaisia tutkimusmatkoja artistin innoituksen lähteille molemmat levyt.

Ei Clapton Jumala ole, mutta ei myöskään syyllinen kaikken siihen mihin häntä syyllisenä pidetään.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s